Nuoruusvuodet rintamalla 1939-1944

Tenho oli 17-vuotiaana talvisodan syttyessä tapahtumien keskiössä rajamiesten apuna ja tähystysmiehenä Mainilan kylän lähettyvillä.

Tenho joutui talvisotaan Joutselän suojeluskunnan mukana Summan taisteluihin Hildenin joukkoihin. Jatkosodassa hän taisteli eturintamassa Terijoen lähellä Rajajoen ja Suomenlahden lohkoilla, missä haavoittui vakavasti 11.4.44.

Tarina talvisodan alkuvaiheesta

Mainilan laukaukset

Rajalla oli melko rauhallista muuten paitsi, mitä yöllä kuului rajan takana liikettä ja melua. Paljon tuntui olevan joukkoja liikkeellä. Neuvotteluita käytiin Moskovassa tiiviiseen tahtiin. Aina vaan tuntui ilmapiiri kiristyvän ja sodan alku vain läheni päivä kerrallaan. Alueneuvottelut Moskovassa katkesivat 9. marraskuuta. Neuvostoliitto vaati Suomelta alueluovutuksia ja tukikohtaa Hangosta vuokralle.

Sitten tulivat esiin ne kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11.1939. Se antoi säpinää rajalle. Ulkoministeri Molotov lähetti nootin. Siinä väitettiin Suomesta ammutun seitsemän tykinlaukausta. Ne olisivat surmanneet kolme sotilasta ja yhden upseerin.

Lumen härmää oli maassa sen verran, että hyvin näkyivät kranaatin kuopat tummina läiskinä Mainilan oikeassa laidassa. Somerikon suunnasta näkyi parhaiten ja oltiin aivan varmoja, että ne eivät tulleet Suomen puolelta. Mainilan laukaukset ammuttiin, mutta aivan eri suunnalta, mitä venäläiset väittivät. Laukausten äänet paikallistettiin kolmelta vartio- ja tähystyspaikalta, Mustapohjasta, Jäppiseltä ja Somerikosta.

Suomi lähetti vastanootin, jonka mukaan neuvostojoukkojen harjoituksissa oli mahdollisesti sattunut onnettomuus. Helsingin Sanomat kirjoitti: "Kranaatinheitinharjoituksissa tapahtui onnettomuus, joka yritetään panna suomalaisten tykistöammunnan syyksi."Tekosyyhän se oli sodan syttymiselle. Kansainliiton valtuuskuntakin kävi sitä tutkimassa. Muistan hyvin, kun ne tulivat sinne rajalle. Mikään ei auttanut ja H-hetki vaan lähestyi.

Joutselän suojeluskunnan sotapäiväkirja

Tutun talon polttaminen

Mieleeni jäi ja pysyy varmaan ikuisesti, kun kohdalleni tuli määräys polttaa ensimmäinen talo Joutselällä. Rakennus oli tuttu talo, mutta ei auttanut sääliä. Menin sisälle, revin seinäpapereita alas ja sitten paiskasin öljylampun palamaan siihen kasaan ja aloin särkeä tuolilla ikkunoita hajalle, että ilma pääsi sisälle.

Seinät olivat jo hyvin tulen vallassa sisällä, kun huomasin pöydällä isotorvisen krammarin. Käännyin takaisin ja veivasin kammista soittopelin vireeseen, otin yhden levyn siitä pinkasta nimeä katsomatta ja asetin sen pyörimään, nostin neulan levylle ja lähdin ovea kohti ulos.

Siinä mennessä eteiseen, kuulin levyltä "Onko Mikkeliin mänijöitä, juna män justiisa.." Savonmuan Hilma sinne jäi soimaan ja talo oli ilmiliekeissä, valkeat tulen loimut tulivat jo ikkunoista ulos. Se oli viimeinen tarina siitä talosta.

"Savonmuan Hilma" oli hyvä levy siihen aikaan ja paljon soitettu. Minulle jäi siitä iänikuinen stressi päälle. Kun sen levyn kuulen, niin selkäpiitä karmii pitkän aikaa sen jälkeen. En koskaan uskaltanut tunnustaa asukkaille sitä, että minun piti polttaa heidän kotitalonsa.

Silloin tuntui karmealta, kun saavuttiin Kivennavan kirkolle. Kaikki talot paloivat ja kirkko myöskin oli tulessa korkealla mäellä. Tiettävästi kukaan sitä ei pistänyt tuleen, ehkä syttyi kranaatista. Kirkonkylään putoili ammuksia jatkuvasti ja tuntui kuin maailmanloppu olisi tullut kertaheitolla.

Sitä tuhoa sitten jatkettiin välillä oltaessa asemissa viivyttämässä naapuria, joka oli tulossa tien täydeltä kovan rytinän kanssa. Kylät olivat kaikki tulimerenä matkan varrella. Tuntui vähän ihmeelliseltä, että aina kun oli saatu kosketus venäläisiin, tuli käsky perääntyä. Viivytystaistelua kesti kuusi vuorokautta ja se loppui, kun oli saavutettu varsinainen puolustuslinja, Mannerheim-linja, missä meidän joukot olivat lujemmin pureutuneet asemiin isommalla joukolla.